Aikoinaan puutarhuriksi opiskellessani tulin kirjoittaneeksi eräänkin esseen, vaikka pääpaino käytännön töissä enemmän olikin. Jossakin arvostelussa opettaja ehdotti ammattikirjailijaksi ryhtymistä. Varmasti tuo arvostelu luonnehti vähintään yhtä paljon alkamassa olevan puutarhurin urani sillä hetkellä näkyvissä ollutta loistokkuutta kuin mahdollista valmiutta kirjailijan ammattiin.
Tuota kyseistä esseetä värkätessäni luvun alla oli Veijo Meren kirjoittama Mannerheim-elämäkerta, ja Meren omalaatuinen, loistelias sananparsi jotenkin tarttui minuun – kirjoitin kymmenisen sivua niin tarkkaan Merta apinoivaa tekstiä, että vastaavaan en ole kyennyt sen koommin. Yrittänyt kyllä olen aina välillä.
Tämä juolahti mieleeni, kun tartuin taas kirjoista uljaimpaan, Cormac McCarthyn suurteokseen Veren ääriin (suomennos loistava Kaijamari Sivill). Kirjan kieli, ja maailma, ja kielimaailma on aina onnistunut kaikenpeittämään tehokkaammin ja voimakkaammin kuin yksikään toinen kirjoitettu teos kohdallani.
Ohessa aloittelin Harry Salmenniemen kolmatta novellikokoelmaa Uhrisyndrooma ja muita novelleja. Herkesin ihmettelemään, että noinkohan piru vie Salmenniemikin on McCarthynsa lukenut, saanut sieltä tartunnan jos toisenkin. Mutta sama tuntemus kun toistui vielä Mikael Bryggerin runokokoelman Tuuliatlas yhteydessä, ymmärsin, että tartunnan saanut olinkin minä. McCarthylla kielen ja kerronnan eleettömyys, omintakeinen voima ja suoranainen runous on niin mahdikasta, että se tulee kaiken senkin ylle, mihin vailla riittävää suoja- ja varoaikaa sattuu lukijana tarttumaan. Onneksi omat kirjoittamisprojektit ovat sellaisessa vaiheessa, ettei altistumisen vaaraa synny.
Paras kirjallisuus on juuri tällaista – altistavaa ja addiktoivaa. Palaan aina Seitsemään veljekseen, Tuntemattomaan ja Pohjantähteen; Haavikkoon, Haanpäähän, Ernoon ja Paroseen; Poesiaan ja Saarikoskeen, ihan tavan vuoksi mutta toki mieluusti, mutta tuollaista Meren ja McCarthyn aiheuttamaa tartuntavaaraa en ole kohdannut muiden kirjoittajien/teosten yhteydessä koskaan.