”Ensin oli suo, kuokka – ja Jussi.”
Näinä aikoina pääsee palauttamaan yöpöydällä lojuvat kirjapinot kirjastoon ja hakemaan jo ammoin varatut uudet tilalle. Onpahan sitä odotettukin.
Viime viikkoina on tullut taas todistetuksi oman kirjahyllyn tärkeys ja sen sisällyksen merkitys paitsi yksittäisinä helminä ja keräilykappaleina ja tiettyjen kirjailijoiden tuotantoina, myös ehdottoman oleellisena varastona ja ammennuspaikkana, mistä varmasti saa kun muualta ei. Ajanvietettä, iltojen täytettä, sivistystä, eli aivan välttämätöntä lukemista.
Tartuin Pohjantähteenkin ehkä viidettätoista kertaa, ja moneen muuhunkin yhtä tuttuun ja turvalliseen mutta aina yhtä kihelmöivään ja kutkuttavaan. Luvun alla on aina pari kolme kirjaa yhtäaikaa – tietopohjaista, proosaa ja runoutta.
Yöpöydälle kasatusta pinosta sattui seuraavaksi Tuula-Liina Variksen Kilpikonna ja Olkimarsalkka, kun runokirjana oli luvun alla Saarikosken Tanssiinkutsu. Variksen elämäkerrallinen teoshan juuri kertoo mainittujen kirjoittajien yhteisestä, kahdeksan vuotisesta avioajasta. Jännä sattuma.
Saarikoskelta usein udeltiin mielipidettä kaikesta mahdollisesta, eikä Saarikoski mielipiteitään juuri salaillut. Suomalaisesta kirjallisuudesta puhuttaessa kosketeltiin myös siihen maailmanaikaan suht tuoretta Pohjantähteä. Saaarikoski oli yrittänyt sitä useammankin kerran aloittaa, mutta ei koskaan päässyt ensimmäistä lausetta pidemmälle.
Siinä kun on se ajatusviiva, Saarikoski perusteli.